Esko Valtaoja: "Maailma on toivoa täynnä"

17.10.2017

Esko Valtaoja muistuttaa vieraskynässään paremman maailman olevan mahdollinen.

Lapsena piirsin Reijo-serkun kanssa kilpaa rihvelitauluihimme kuvia Afrikasta: joki, palmumaja rannalla ja vihreää, rehevää sademetsää. Luin seikkailukirjoja. Viidakko kapinoi. Saranga, viidakon poika. Viidakon lahja. Isän kirjoista katselin kuvia Serengetin villieläimistä. Leijonat ajoivat minua takaa toistuvissa painajaisunissani.

Puoli vuosisataa myöhemmin olen todellisessa Afrikassa, keskellä Tansanian köyhää maaseutua, eikä mikään tietysti vastaa lapsuuden kuvitelmiani. Viidakkoa ei näy missään, ei edes vehreää savannia. Kaikkialla on vain rutikuivaa, pölyävää, auringon paahtamaa kuivaa maata. Tuntuu uskomattomalta, että kyläläisten pelloilla kasvaa keppeihin tuettuina riutuneita tomaatteja.

Toinen Nenäpäivävieras, Kristiina Ruohio, palaa kylän lasten kanssa vedenhakumatkalta, hikisenä puuskuttaen ja päätään pudistellen. Ainoa vedenottopaikka on ennätyskuivana kesänä lähes olemattomiin kutistunut pieni lammikko, johon suomalainen ei edes päästäisi koiraansa polskimaan. Seuraavaan Nenäpäivään videoita tekevän kuvausryhmän ilmeet ovat totisia.

Mutta lapset nauravat hohtavanvalkoiset hampaat välkkyen kantaessaan sinisiä ja keltaisia muovisankoja päittensä päällä. Kikattavat pikkutytöt seisovat hievahtamatta yhdellä jalalla ja haluavat, että heistä otetaan kuvia. Nuori äiti imettää lastaan. Miriam komentaa molemmat poikansa pyykinpesuun. Hän on vakavasti sairas, ja haluaa opettaa lapsilleen kaikki tarpeelliset arjen taidot kun vielä pystyy.

Todellisuus ei ole kirjoja, televisiodokumentteja eikä mielikuvia; se on nähtävä ja koettava itse, jotta sen todella ymmärtäisi. Todellisuus on maailma täynnä toisia ihmisiä omine ongelmineen, pelkoineen ja toiveineen. Kolmekymmentä kilometriä Mwanzan kaupungin ulkopuolella pienen kylän pihapiirissä seistessäni tajuan, että kaikki nämä ihmiset ympärilläni ovat veljiäni ja siskojani, lapsiani, äitejäni ja isiäni. Kukapa ei auttaisi omia sukulaisiaan?

Tämä ihmisen maailma, kuten Pekka Kuusi nimesi oivaltavan kirjansa jo vuosikymmeniä sitten. Me elämme kaikki samassa maailmassa, ja vain se mitä Kuusi kutsui lajikumppanuudeksi, kaikkien ihmisten väliseksi yhteisöllisyydeksi ja yhteistyöksi, voi pelastaa niin meidät kuin luonnonkin. Apu ei mene Kankkulan kaivoon, kuten pessimistit kovin usein kuvittelevat. Apu menee lopulta sinulle ja minulle, koska me olemme osa maailmaa, ja auttaessamme maailmaa autamme myös itseämme.

Voimme rakentaa muureja, mutta voimme myös rakentaa siltoja. Muuri voi suojata jonkin aikaa todelliselta tai kuvitellulta uhalta, mutta vain silta vie jonnekin – tulevaisuuteen. Mwanza on Mansen, Tampereen, yhteistyökaupunki; yksi silta, joka yhdistää maailmaa ja tekee siitä parempaa.

Maailma on toivoa täynnä. Rampa Zacharias haluaa opiskella lääkäriksi voidakseen auttaa muita. Hän esittelee ylpeänä koulukirjojaan yhdessä veljensä kanssa. Joyce haaveilee omasta ompelukoneesta ja ompelijan työstä. Baba yrittää perustaa pienen kaupan saadakseen lisätuloja ja voidakseen olla koko ajan lähellä hoivaa ja suojelua tarvitsevaa lapsenlastaan, albiinotyttö Mariaa. Kukaan tässä kylässä ei istu laiskana avustuksia odotellen.

Maailma on toivoa täynnä. Maailmanlopun profeetoista ja median päivittäin tarjoamista huonoista uutisista huolimatta maailma nousee. Jo pitkään se on vaurastunut ja muuttunut yhä paremmaksi, oikeudenmukaiseksi ja inhimillisemmäksi paikaksi elää. Sata vuotta sitten Suomessa elettiin kuin Tansaniassa tänään; jos kehitys saadaan jatkumaan nykyistä vauhtia, sadan vuoden kuluttua täällä voidaan elää yhtä hyvin kuin Suomessa tänään. Parempi tulevaisuus ei ole optimismia vaan realismia. Paljon on vielä tehtävänä, mutta me pystymme siihen. Yhdessä.

Esko Valtaoja oli Tansaniassa Nenäpäivämatkalla 2015 tutustumassa Fidan tekemään työhön maailman lasten auttamiseksi.

Osallistu Nenäpäivään ja auta maailman lapsia. Nenäpäivä-kampanja 26.10. -19.11. Tänä vuonna Nenäpäivää vietetään 10.11. 

Nenäuutiset